Minulla on ns. puhelinystävä, reilusti yli 80-kymppinen leskirouva, jonka kanssa vaihdamme kuulumisia noin kerran viikossa. Hän on pirteä, aikaansa seuraava ihminen ja sanoo olevansa hyvänpäiväntuttu ainakin joka toisen kotikaupunkinsa asukkaan kanssa. Tuttujen määrää on lisännyt myös se, että hän kuuluu useisiin järjestöihin. Tämä ei muuta sitä, että hän on alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, varsinkin kun kävely on entistä hankalampaa eikä näkö riitä enää lukemiseenkaan. Siitä syystä ilahduin, kun hän viimeksi soittessani vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta.

- Minulla on seuraa, hän ilmoitti puhelun alussa.

- Sehän on kivaa, sanoin. - Soitan sitten myöhemmin, kun vieraasi on lähtenyt.

- Ei se lähde täältä minnekään, kuului varma vastaus.

Olisikohan kyseessä joku pitkämatkalainen sukulainen jostain kauempaa, mietin. Hänellä on muistaakseni sukua jossain Kainuussa.

- No sitten me voidaan varmaan jutella nyt. Mene vaikka makuuhuoneeseen tai vessaan, jos et halua vieraasi kuulevan, ehdotin.

- Ei käy, hän ilmoitti. Se tulee minun perässäni joka paikkaan.

No johan nyt on jotakin. Ei kai vain mitään outoa ole tekeillä, ajattelin. Pitäisiköhän soittaa ystäväni pojalle, että kävisi katsomassa äitiään.

- Se on sitten hauskan näköinen. On lihonutkin ihan silmissä, ystäväni kertoi nauraa hykertäen. - Ja tiedätkö, se tulee joka aamu herättämään minua, ihan lähelle, ja päivä alkaa sen jälkeen iloisesti.

Minulle sen sijaan tuli mieleen Mika Waltarin komedia "Gabriel, tule takaisin", jonka olin äskettäin nähnyt televisiossa. Ollaanko nyt huijaamassa vanhusta?

- Kyselin varovasti: Onko poikasi käynyt viime aikoina?

- Ei ole, eikä tarvitsekaan, ystäväni huudahti. - Se on niin julma, että sillä olisi heti Raid-sumutin kädessä. Minä haluan pitää tämän vieraani elossa ainakin jouluun asti. Siitä tulee minun joulukärpäseni! 

 

Elämme näinä viikkoina Kauhajoen kouluampumisen jälkeistä aikaa. Koulu toisensa jälkeen on joutunut uhkailujen kohteeksi, mm. se tamperelainen koulu, jossa aloittelin opettajan uraani 50-luvun lopussa. Tieto tuntui minusta pahalta, vaikka uhkailua ei toteutettu. Jäin hetkeksi muistelemaan 50 vuoden takaista suomalaista oppikoulua ja vertaamaan sitä nykyiseen kouluun.

Olin valmistunut äidinkielen ja historian opettajaksi kaksi vuotta aikaisemmin, työskennellyt vuoden Kaakkois-Suomessa sijaitsevassa pienessä keskikoulussa ja ollut kotiäitinä edellisen vuoden. Suuressa kaupunkikoulussa opettaminen tuntui haasteelliselta, ja olin aika jännittynyt saapuessani vuoden ikäisen tyttäreni kanssa Tampereelle. Mieheni työskenteli edelleen Helsingissä ja vieraili luonamme vain viikonloppuisänä.

Viihdyin hyvin työtovereitteni kanssa. Meitä oli monta uutta, nuorta opettajaa, joiden kanssa ystävystyin. Työ tuntui raskaalta, koska lehtorin opetusvelvollisuus käsitti runsaasti tunteja. Luokat olivat melko suuria, mutta oppilaat olivat pääasiassa hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia. Oppilaat nousivat seisomaan opettajan saapuessa luokkaan ja vastatessaan.Eikä opettajaa saanut sinutella.

Koulussa vallitsi melko hyvä järjestys. Aamuhartauksiin lähdettäessä luokan oppilaat kerääntyivät parijonoon luokkahuoneen ulkopuolelle, ja ensimmäisen tunnin opettaja johdatti luokan juhlasaliin. Jutella ei saanut, ei sipistäkään. Vaikka kyllä se riippui kunkin opettajan auktoriteetista, uskallettiinko puhua. Opettajilla oli oikeus rangaista oppilaita. Jos luokassa oli häirikkö, hänet voitiin poistaa luokasta. Seuraava aste oli jälki-istunto. Oppilas voitiin myös erottaa määräajaksi koulusta, tai sitten kokonaan.Ruumiillinen rangaistus oli jo kielletty, mutta huhujen mukaan sitä käytettiin edelleen. Seuraavassa koulussani keski-ikäinen miesopettaja kertoi itse lyöneensä oppilasta, mutta ei siitä kukaan valittanut.

Pienen lapsen täystyöllistettynä äitinä olin vähällä palaa loppuun jo näin pian urani alussa. Kunnallisia päiväkoteja ei ollut, yksityisistäkään minulla ei ollut tietoa. Lapsenhoitajan joutui ottamaan ilman suosituksia, ja välillä jouduin turvautumaan kouluni rehtoriin, kun palkkaamani hoitaja ei tullut sovittuna aikana.

Olin seuraavat 10 vuotta nuorempana lehtorina pienessä pääkaupunkiseudulla sijaitsevassa koulussa. Olin jo tottuneempi selviämään töistäni, joten elämä tuntui helpommalta. Nykyajan kiire ei vielä ollut ehtinyt pureutua kouluihin. Muistelen, että äidinkielenopettajalla oli aikaa järjestää teatterissa käyntejä ja seudun eri koulujen välisiä kulttuurikilpailuja.

En ole henkilökohtaisesti selvillä nykyisestä koulutyöstä, kun lapsenlapsenikin ovat jo lopettaneet koulunsa ja kaikki tuntemani opettajat ovat eläkkeellä. Hyvin paljon hyvää on opetuksen parantamiseksi ja oppilaiden motivoimiseksi kuluneiden vuosikymmenien aikana tehty. Mutta se mitä mediassa on kerrottu kouluista, tuntuu todella pahalta: pakkolomautukset, lisääntyvä väkivalta, lisääntyvä koulukiusaaminen, monien oppilaiden henkinen pahoinvointi. Toivoa vain voi, että vaalit tuovat kuntiin uusia päättäjiä, joille koulu ja nuorten asiat ovat niin tärkeitä, että niiden puolesta kannattaa taistella.

 

Kun ikää karttuu, sillä on seuralaisensa, kuten kaikki tiedämme. En nyt tarkoita ensi sijassa  sairauksia, vaan muita seurauksia, kuten perheen häivyttyä omille teilleen sattuneita muutoksia esimerkiksi asunnon koossa ja asujien lukumäärässä. Lopulta asujia on jäljellä vain yksi, ja hän on tilastojen mukaan - kukas muukaan kuin nainen.

Koti vaatii jonkin verran töitä kunnossa pysyäkseen, ja tässä se jutun clou onkin: ei ole enää perhettä, joka voisi avustaa tai vuorotella taloustöissä. Lapset asuvat omilla tahoillaan eivätkä ehdi omilta töiltään käydä isovanhempien luona kovin usein. Eikä heitä raskisi panna heti siivoamaan!

Tee siis itse taloustyösi, jos kykenet tai jaksat. Jos et jaksa - ja olet vailla riittäviä varoja, sillä kunnaltasi ei heru 90-vuotiaallekaan  siivouspalveluja - siinähän sitten asut roskiesi seassa.

Tässä tilanteessa on toivottava vain tekniikan pikaista kehittämistä kodin hoitoon. Marsiin menoa voisi vähäsen viivästyttää ja kehittää sen sijaan robotteja mummojen käyttöön. Siivoojarobotin polkaisisi huonojalkainenkin kevyesti aamusiivoukseen ja tarjoilijarobotti toisi aamukahvin vuoteeseen ruusujen kera.

No, leikki leikkinä. Luulen kyllä, että järkevästi tekniikkaa ja myös vanhakantaista talonpoikaisjärkeä soveltamalla voisi huonokuntoisten selviämistä kotona helpottaa.