Elämme näinä viikkoina Kauhajoen kouluampumisen jälkeistä aikaa. Koulu toisensa jälkeen on joutunut uhkailujen kohteeksi, mm. se tamperelainen koulu, jossa aloittelin opettajan uraani 50-luvun lopussa. Tieto tuntui minusta pahalta, vaikka uhkailua ei toteutettu. Jäin hetkeksi muistelemaan 50 vuoden takaista suomalaista oppikoulua ja vertaamaan sitä nykyiseen kouluun.

Olin valmistunut äidinkielen ja historian opettajaksi kaksi vuotta aikaisemmin, työskennellyt vuoden Kaakkois-Suomessa sijaitsevassa pienessä keskikoulussa ja ollut kotiäitinä edellisen vuoden. Suuressa kaupunkikoulussa opettaminen tuntui haasteelliselta, ja olin aika jännittynyt saapuessani vuoden ikäisen tyttäreni kanssa Tampereelle. Mieheni työskenteli edelleen Helsingissä ja vieraili luonamme vain viikonloppuisänä.

Viihdyin hyvin työtovereitteni kanssa. Meitä oli monta uutta, nuorta opettajaa, joiden kanssa ystävystyin. Työ tuntui raskaalta, koska lehtorin opetusvelvollisuus käsitti runsaasti tunteja. Luokat olivat melko suuria, mutta oppilaat olivat pääasiassa hyvin käyttäytyviä ja tottelevaisia. Oppilaat nousivat seisomaan opettajan saapuessa luokkaan ja vastatessaan.Eikä opettajaa saanut sinutella.

Koulussa vallitsi melko hyvä järjestys. Aamuhartauksiin lähdettäessä luokan oppilaat kerääntyivät parijonoon luokkahuoneen ulkopuolelle, ja ensimmäisen tunnin opettaja johdatti luokan juhlasaliin. Jutella ei saanut, ei sipistäkään. Vaikka kyllä se riippui kunkin opettajan auktoriteetista, uskallettiinko puhua. Opettajilla oli oikeus rangaista oppilaita. Jos luokassa oli häirikkö, hänet voitiin poistaa luokasta. Seuraava aste oli jälki-istunto. Oppilas voitiin myös erottaa määräajaksi koulusta, tai sitten kokonaan.Ruumiillinen rangaistus oli jo kielletty, mutta huhujen mukaan sitä käytettiin edelleen. Seuraavassa koulussani keski-ikäinen miesopettaja kertoi itse lyöneensä oppilasta, mutta ei siitä kukaan valittanut.

Pienen lapsen täystyöllistettynä äitinä olin vähällä palaa loppuun jo näin pian urani alussa. Kunnallisia päiväkoteja ei ollut, yksityisistäkään minulla ei ollut tietoa. Lapsenhoitajan joutui ottamaan ilman suosituksia, ja välillä jouduin turvautumaan kouluni rehtoriin, kun palkkaamani hoitaja ei tullut sovittuna aikana.

Olin seuraavat 10 vuotta nuorempana lehtorina pienessä pääkaupunkiseudulla sijaitsevassa koulussa. Olin jo tottuneempi selviämään töistäni, joten elämä tuntui helpommalta. Nykyajan kiire ei vielä ollut ehtinyt pureutua kouluihin. Muistelen, että äidinkielenopettajalla oli aikaa järjestää teatterissa käyntejä ja seudun eri koulujen välisiä kulttuurikilpailuja.

En ole henkilökohtaisesti selvillä nykyisestä koulutyöstä, kun lapsenlapsenikin ovat jo lopettaneet koulunsa ja kaikki tuntemani opettajat ovat eläkkeellä. Hyvin paljon hyvää on opetuksen parantamiseksi ja oppilaiden motivoimiseksi kuluneiden vuosikymmenien aikana tehty. Mutta se mitä mediassa on kerrottu kouluista, tuntuu todella pahalta: pakkolomautukset, lisääntyvä väkivalta, lisääntyvä koulukiusaaminen, monien oppilaiden henkinen pahoinvointi. Toivoa vain voi, että vaalit tuovat kuntiin uusia päättäjiä, joille koulu ja nuorten asiat ovat niin tärkeitä, että niiden puolesta kannattaa taistella.