Minulla on ns. puhelinystävä, reilusti yli 80-kymppinen leskirouva, jonka kanssa vaihdamme kuulumisia noin kerran viikossa. Hän on pirteä, aikaansa seuraava ihminen ja sanoo olevansa hyvänpäiväntuttu ainakin joka toisen kotikaupunkinsa asukkaan kanssa. Tuttujen määrää on lisännyt myös se, että hän kuuluu useisiin järjestöihin. Tämä ei muuta sitä, että hän on alkanut tuntea itsensä yksinäiseksi, varsinkin kun kävely on entistä hankalampaa eikä näkö riitä enää lukemiseenkaan. Siitä syystä ilahduin, kun hän viimeksi soittessani vaikutti pitkästä aikaa hyväntuuliselta.

- Minulla on seuraa, hän ilmoitti puhelun alussa.

- Sehän on kivaa, sanoin. - Soitan sitten myöhemmin, kun vieraasi on lähtenyt.

- Ei se lähde täältä minnekään, kuului varma vastaus.

Olisikohan kyseessä joku pitkämatkalainen sukulainen jostain kauempaa, mietin. Hänellä on muistaakseni sukua jossain Kainuussa.

- No sitten me voidaan varmaan jutella nyt. Mene vaikka makuuhuoneeseen tai vessaan, jos et halua vieraasi kuulevan, ehdotin.

- Ei käy, hän ilmoitti. Se tulee minun perässäni joka paikkaan.

No johan nyt on jotakin. Ei kai vain mitään outoa ole tekeillä, ajattelin. Pitäisiköhän soittaa ystäväni pojalle, että kävisi katsomassa äitiään.

- Se on sitten hauskan näköinen. On lihonutkin ihan silmissä, ystäväni kertoi nauraa hykertäen. - Ja tiedätkö, se tulee joka aamu herättämään minua, ihan lähelle, ja päivä alkaa sen jälkeen iloisesti.

Minulle sen sijaan tuli mieleen Mika Waltarin komedia "Gabriel, tule takaisin", jonka olin äskettäin nähnyt televisiossa. Ollaanko nyt huijaamassa vanhusta?

- Kyselin varovasti: Onko poikasi käynyt viime aikoina?

- Ei ole, eikä tarvitsekaan, ystäväni huudahti. - Se on niin julma, että sillä olisi heti Raid-sumutin kädessä. Minä haluan pitää tämän vieraani elossa ainakin jouluun asti. Siitä tulee minun joulukärpäseni!